Elämä antaa, elämä ottaa

Olen monesti pohtinut päässäni elämää ilman koiria, mitä se olisi?

Kuulostaa kliseiseltä ja pikkutyttömäiseltä, mutta halusin koiran, kunhan halusin. Andista ei ollut mihinkään harrastuskaveriksi ja tuttavien koirat olivat vieneet minut mukanaan. Monta vuotta kinusin vanhemmilta, selasin pentueita jatkuvasti ja yritin saada tahtoani läpi. Osittain koiran haluaminen johtui varmasti siitä, että meiltä oli pitkä matka harrastuksiin ja kavereille ei voinut vain lähteä. Mielestäni ajattelin, että voin kotonakin harjoitella ja treenata lajeja, joista olin kiinnostunut, no eihän se ihan niin mennyt. Useita kilometrejä vanhemmat ovat saaneet ajaa koiraharrastuksien, etenkin näyttelyiden perässä.

Lakun tullessa mulle halusin siitä sosiaalisen eläimen ja netin kautta etsinkin sille lähialueelta kaveria ja tärppäsi. Petsiessä näin kesällä-08 pienen mustan lapinkoiratytön alun ja laitoin viestiä haluaisiko omistaja sille leikkikaverin Lakusta. Syksyllä sitten treffattiin koirien kanssa ja löysin parhaan ystäväni, en toki heti vaan vuosien myötä. Kuinka kiitollinen voi pieni ihminen olla, kun lemmikki kasvattaa ystäväpiiriä mahtavilla ihmisillä? Ei sitä voi sanoin kuvailla.

Olin 12-vuotias, kun Laku muutti Hirvikoskentielle. En tiedä mitä musta olisi kasvanut ilman Lakua. Vaikkei se ollut helpoin koira lähes kokemattomalle lapselle, se ei jättänyt mua missään vaiheessa yksin. Ongelmia oli alusta alkaen niin hoitotoimenpiteiden tekemisessä kuin käytöksessä yleisillä paikoilla. Mutta ne meni jotakuinkin ohi. Nykyään koiran voi vääntää solmuun ja se antaa tehdä kaiken mitä haluan. Käytös ei vieläkään, melkein kuuden vuoden jälkeen, ole täysin priimaa, mutta sen kanssa on oppinut elämään ja sen osaa ottaa huomioon, kun liikkuu paikoissa, joissa on enemmän elämää.

Ja sitten tuli toinen koira, Suku. Piti saada Lakulle kaveri, kun se oli parivuotias. Silloin taisi olla eniten energiaa ja ongelmia ja ajatuksena oli, että kaveri rauhottaisi menoa. Kuitenkin Suku muutti vasta viime kesänä ja toisaalta ihan hyvä. Kun Lakusta ei harrastuskoiraa tullut, Demon agilityt turhautti, Laku valioitui ja ihastuin Oiliin, suostui vanhemmatkin toiseen omaan koiraan. En tiedä tuleeko Sukusta Se Harrastuskoira, jota olen odottanut Lakusta, mutta pohjaa sille on ainakin tehty enemmän kuin viisi vuotta sitten Lakun kanssa.

Kuitenkin takaraivossa puskee ajatus "millainen minä olisin?". Vaikea sanoa, olisinko erakoitunut vai porukan suosituin ja ketkä olisi kavereitani/ystäviäni. Olisinko aktiivinen ryhmäliikkuja vai kotona möllöttävä sohvaperuna? Molemmat vaihtoehdot kuulostavat todennäköisiltä. Samalla liikunnan määrä on oikeasti johtunut Lakun hyperaktiivisuudesta. Suunnittelisinko osallistuvani naisten kympille lähitulevaisuudessa, jos en olisi ekalle juoksulenkille lähtenyt koiran kanssa? Samalla heräsi kiinnostus kroppaan ja ulkonäköön ja olen käynyt epäsäännöllisesti ryhmäliikuntatunneilla. On vaikea sanoa, mitä olisin ilman karvapalloja, jotka ovat tuoneet paitsi rytmin myös paljon iloa, haasteita ja jossain vaiheessa surua.

Tulevaisuudessa tulee varmasti aina olemaan koiria, en koe että elämä olisi samanlaista ja arvokasta ilman koiria. Ne ovat osa minua nyt ja aina, aivan kuin jollekin toiselle jokin muu harrastus.